Tekisin piparkakkutalon, jos eräät eivät sitä vastustaisi. Älä viiti semmosia, se kuitenkaa ni mitään onnistu. Haa-a. Voipi pitää paikkansa. En silti sitä tiedä, ku en yrittänyt. Ranskalaisia pastilleja ostin sitte parilla kymmenellä sentillä karkkikaupasta. En korvikkeeksi, ajattelin vaan että nämä ois sopinu räystään reunaan. Toiset osaa, toiset ei. Toisilla jää puolitiehen, toisilla ihan alkuunsa. Jotkut melkeen pääsee maaliin, mutta sitte tulee tylytystä. Ihan pari vaan pääsee katkomaan viivat ja huutamaan hiphei, mä onnistuin, te ette.

Lähtisin kehitysaputyöhön, jos osaisin jotakin sellaista kieltä kuin ranska tai espanja. Lähtisin, jos osaisin puhua sitä ihan oikeasti. Ja menisin, jos en oisi niin kamalan pelokas. Mutta kun on ihmisiä, joilta jää jotain elämättä vaan siksi, että ne pelkää että hyttysenpistosta tarttuu HIV. Mutta jotain muita juttuja kyllä. Ei oikeastaan yhtään vähemmän naurettavia, itseasiassa varmaan enemmän naurettavia.

Mistähän se taas puhuu? Kukaan ei tajua. Ei se varmaan ittekään. Sillä on tapana että elämä vaan tapahtuu sille. Edes kotona siltä ei onnistu maitopurkin avaaminen ilman keittiveistä. Onneksi se juokin soijamaitoa, siinä on valmis korkki. Ei siinä voi sählätä.

Se ei sähläis jos.

Jos mitä, se ei säihläis jos se keksis jotain. Jonkun ratkaisun. Sillä on monta kyssäriä mielessä, joita se vaan pyörittelee ja pompottelee käsissään niiku lapsena koulun pihalla sateenkaarikuvioista superpalloa. Tai kun vuonna 1995 oli muodissa sprite ja cocacola ja jaffa -jojot. Se pelaa ajatuksilla samalla tavalla kuin niillä aikoinaan punatiilisen ala-asteen pihalla.

Onneksi se oli viimeinen vuosi. Muuten jos.

terveisin,

biscuit